Kymmenen minuutin komposti ilmaiseksi (ja bonusVIDEO)

Yöt muuttuvat koko ajan kylmemmiksi ja olen tehnyt listan asioista jotka pitäisi hoitaa kuntoon ennen pakkasten ja lumien tuloa. Yksi iso asia on huussin talvivalmistelut ja jätteiden kompostointi. Jätehuolto hakee roskiksen kerran kuussa, mutta sisäinen viherpiipertäjäni ei vain pysty heittämään biojätettä sekajätteeseen. Hommasin kompostoivan käymälän, jonka olisi pitänyt riittää neljän hengen perheelle ja huussijätteen sekaan olisi pitänyt voida laittaa myös ruokajätteet. No yksinäinen keliakiaa sairastava kasvissyöjä taitaa olla enemmän kuin kuin keskiverto mökkeilevä suomalaisperhe. Paneudutaan huussiasioihin tarkemmin kuitenkin myöhemmin.


Kun alkuperäinen ruokajätekomposti-ideani ei siis toiminut, piti kehitellä jotain muuta. Olen aikaisemmin kokeillut bokashi-kompostointia ja todennut sen ihan toimivaksi. Menetelmä vaatii kuitenkin jatkuvuutta, systemaattisuutta ja enemmän aikaa ja tilaa mitä minulla on tällä hetkellä uhrata. Katsotaan asiaa uudelleen keväällä. Törmäsin netissä ekokeksijä Raimo Flinkin putkikomposti-ideaan. Se vaikutti niin naurettavan yksinkertaiselta että kiinnostuin heti. Kompostista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Ansu ja Sari. Keksijä itse esittelee ajatuksen muun muassa tässä videossa (noin kohdassa 8min).


Homma toimii siis niin että maahan kaivetaan putki, joka on jollain tavalla auki alareunasta. Muoviputkeen voi tehdä uria tai viiltoja, jotta maan matoset pääsevät tekemään työtään paremmin. Minulla oli käytössä jätelavalta löydetty peltinen ilmastointiputki, enkä jaksanut tehdä siihen mitään ylimääräisiä reikiä, kunhan ruuvailin niitit ja mutkat pois, jotta sain aikaiseksi suoran putken. Omasta mielestäni mahdollisimman syvään menevä putki on varmasit parempi ja vähentää rottariskiä. Mietin voisikohan putken pohjaan asentaa myös verkon. Jätteet heitetään putken pohjalle ja putken päälle laitetaan kansi ja paino estämään uteliaat eläimet. Kun jätettä on riittävästi putki siirretään seuraavaan paikkaan ja kaivanto peitetään maalla. Idena on, että putki kaivetaan suoraan paikkaan, jossa kompostointi saa tapahtua rauhassa ja jossa ravinteita tarvitaan, esimerkiksi kasvimaalle. Itse en vielä viljele, mutta haluan paikan ruokajätteilleni, jota voin käyttää myös talviaikaan. Taidampa kaivaa muutamia putkia lisää tunkiolle tulevaa talvea odottamaan.


Terveisin, Stella

Hei, vielä yksi juttu. Edellinen superpitkä youtubevideoni alkoi nolottamaan niin paljon että pilkoin kesäkeittiötä käsittelevän pätkän omaksi klipikseen.


Kuusi vuotta ja kuusi kotia


Katselin merkintöjä vettyneessä pahvilaatikossa kun revin sitä kappaleiksi kesäkeittiön tulipataan. Aloin laskemaan monessako muutossa pahvilaatikko oli ollut mukana. Aika monessa. Minulla on ollut kuusi kodintapaista viimeisen kuuden vuoden aikana. Niissä on vietetty aikaa kolmesta viikosta kolmeen vuoteen. Kaipa kotiutuminen on samanlaista kuin parisuhteen onnistuminen, kun tulee liikaa pettymyksiä putkeen iskee sitoutumiskammo eikä uskalla luottaa siihen kaikki menee tällä kertaa hyvin. Ei ihme että talo pyörillä kiinnosti ajatuksena niin paljon. Sehän olisi ollut vähän kuin avoin parisuhde. Rahani olisivat riittäneet sen tekemiseen ilman lainaa ja asioiden mennessä mönkään olisin voinut poistua mökkini kanssa vaivihkaa takavasemmalle.


Olen luoteeltani peruspessimisti ja kotiutuminen Villa Vasaraan on ollut hankalaa. En edes kutsu taloa oikeasti tuolla söpöllä nimellä. Kakistellen saan sanottua välillä koti, useinmiten puhumme Jokela kolmosesta, tai vain kolmosesta. Kuinka ankeaa? Muuttolaatikoiden polttaminen on kuitenkin askel oikeaan suuntaan.


Olen ottanut muitakin pieniä suuria askeleita. Siirsin kirjat mökkiini ja vaihdoin kotikuntaa ainakin paperilla. Rankkasateessa postilaatikkoa asentaessa vatsanpohjaa kipristi ihan kivalla tavalla. Ensi viikolla olisi tarkoitus jäädä talolle myös viikolla. Olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, mutta nuoremmalla koirallani (kuvassa) on paha eroahdistus ja toinenkin reagoi muutoksiin.


Ne jotka ovat omistaneet eroahdistuksesta kärsivän koiran tietävät miten ikävää se on kun työpäivän aikana saa jännittää odottaako kotona rikki revitty ovi, tuhottu asunto, itsensä satuttanut kiihtynyt koira ja haukkumisesta hermostuneet naapurit.  Koirat tuntuvat kuitenkin viihtyvän ihan hyvin uudessa "koirankopissaan", joten eiköhän pidemmätkin yksinolot suju ajan kanssa. Mummokoirani on ainakin paljon pirteämpi päästessään rauhallisempaan ympäristöön ja metsälenkeille kaupungin sijaan. Minä myös!


Etelän sateetkin näyttävät hellittäneen, iloa ja valoa tulevaan viikonloppuun!
Terveisin, Stella


Pystyssä pysyvä talo ja kesäkeittiö kierrätysmateriaaleista - Video


Sinne sujahti ihana syyskuu. Jos totta puhutaan, lokakuu on ehkä vieläkin ihanampi kuukausi kuin syyskuu kunhan värikkäät lehdet pysyisivät puissa mahdollisimman pitkään eikä sataisi aivan joka päivä. Syyskuussa tapahtui remontin osalta muutamia isoja juttuja. Niistä suurimpana lienee tyhjän päällä seisovan keskusmuurin tukeminen betonivalulla. Piippuni ja taloni ei voi enää romahtaa, jee! Valun ansiosta pystyn myös suunnittelemaan tulevat lämmönlähteet vapaammin. Betoni kestää painaviakin viritelmiä, mutta pieni tila asettaa tulipesille omat haasteensa. Olen ollut yhteydessä jo moneen kamiinan myyjään ja valmistajaan. Valinta on vaikea. Niin joo, ennen takan asennusta pitää korjata sokkeli, käydä läpi alajuoksujen lahovauriot ja tehdä lattia. Pikku juttu. Kauniin tunnelmallisen pikku takan saaminen toimii hyvänä motivaattorina.



Koirille isoin ilonaihe on ollut koira-aidan aloitus. Tiedän että aita-asiat ovat monille riistaviettisten suurempien koirien omistajille aika iso juttu (myös taloudellisesti) ja kirjoitan aitahankkeesta oman älä-tee-näin postauksen. Kaikki valintani eivät olleet parhaita mahdollisia.

Sauna on jo otettu käyttöön, vaikka muutamia pikku juttuja vielä puuttuukin. Saunan ja vesipadan ansiosta elo talossani on varsin mukavaa. Pihalla on kuitenkin jotain muuta, minkä esittely on jäänyt puolitiehen. Nimittäin kesällä väsätty kesäkeittiö. Ennätyspitkällä videollani käy ilmi miksi rakennelmasta tuli erityisen rakas. Ruuveja, sepeliä ja maisemointikangasta lukuun ottamatta koko komeus on tehty kierrätysmateriaaleista. Osasta olen maksanut jotain pientä, mutta suurin osa on tarttunut mukaani ilmaiseksi. Voitteko uskoa että kannoin muuttokuormassa mukanani kasan tiiliskiviä, raudoitusverkkoa ja puutavaraa. Nyt ne pääsivät kaikki käyttöön!


Taisin videolla unohtaa mainita että hökkelin nurkille on istutettu villiviiniä, joka saa vallata koko metallirakenteen rauhassa. Suunnittelen myös jonkinlaista sadeveden talteenottavaa systeemiä, jonka avulla keittiöön tulisi vesi. Sähkötkin pitää vetää irtoroikkaa helpommalla tavalla...sitten joskus.




Ensi kuun videolla ajattelin vastata muutamiin laajempiin kysymyksiin, joita hankkeestani usein kysytään. Jos mieltäsi askarruttaa joku juttu, kirjoita se tämän postauksen tai videon kommentteihin, häiriköi instassa tai pistä mailia. Kaikki käy. Kysymys voi koskea aivan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Eri asia osaanko vastata :D


Terveisin, Stella

Pakkorentoutusta panikoijalle -Kokemuksiani TRE-tärinäterapiasta

Ensi viikolla lupaan palata mökkini remonttikuulumisten pariin. Kuu vaihtuu ja silloin on myös uuden videon aika. Sitä ennen minun on pakko jatkaa edellisen postauksen teemalla. Kerroin saaneeni pahimpaan stressivaiheeseen apua luonnosta ja Rosen-terapiasta. Haaveilin myös joogan ja meditoinnin aloittamisesta, mutta eihän minusta sellaiseen ole. Aivan liian vaikeaa. Sen sijaan Rosen-terapeuttini opetti minulle jotain paljon helpompaa, joka on sopinut keholleni ja mielelleni todella hyvin. Tämän kokemuksen haluan jakaa myös teille, jospa joku muukin saa tekniikasta apua.


Menetelmän nimi on TRE-terapia. TRE tulee englanninkielen sanoista trauma- and tension releasing exercises, jotka kuvaavatkin tekniikkaa hyvin. Menetelmää ei ole varmaankaan tieteellisesti tutkittu, mutta en silti puhuisi mistään uskomushoidosta. Menetelmä pohjautuu ihmisen luonnolliseen kykyyn palautua stressistä, oli stressin aiheuttaja sitten äkillinen vakava trauma tai vaan pitkittyneet arjen kiireet. Terapiamuoto kehitettiin erityisesti kriisialueiden ihmisille itsehoitoon. Menetelmän voi oppia youtube-videoiden kautta kotonakin, mutta on hyvin suositeltavaa kokeilla sitä ensimmäistä kertaa ohjatussa turvallisessa ympäristössä, koska kyseessä on aika vinkeältä tuntuva juttu, johon kaikki reagoivat eri lailla. Tutustumiseen riittää yhden päivän kurssi, jonka jälkeen tekniikan hiomista voi jatkaa kotona. Minä ja apumieheni voimme suositella lämpimästi esimerkiksi Karita Palomäkeä ja hänen kurssejaan Uudenmaan alueella.


Harjoitus aloitetaan tekemällä sarja pöhköltä vaikuttavia yksinkertaisia liikkeitä, jotka lopulta laukaisevat ihmisessä eräänlaisen alkukantaisen tärinäreaktion, joka voi olla kaikkea pienestä tutinasta suurieleiseen sätkimiseen. Tärinä nousee kehosta automaattisesti eikä itse tarvitse oikeastaan tehdä mitään, helppoa. Reaktio on sama, jos vaikka kätesi on vapissut joskus läheltä piti -tilanteen jälkeen. Tärinän tarkoituksena on purkaa kehoon varastoitunut stressi pois ja ilmiö on kaikinpuolin hyvä ja luonnollinen. Harmillista kyllä, nykyihminen on usein lapsuuden jälkeen menettänyt tämän kyvyn täristä ja stressi jää pitkittyessään kehoon. Kuulostaako huuhaalta? Lisää tietoa TRE-menetelmän toimintatavoista vaikka tämän linkin takana.


Rentoutumisrutiinini on aikaisemmin kuulunut punaviini, mutta se on pidemmän päälle vähän huono vaihtoehto. Korkki onkin pysynyt nyt jo jonkin aikaa kokonaan kiinni ja olen kehitellyt vaihtoehtoja perjantailasilliselle. TRE-tärinä on ollut mahtava tapa purkaa ylivirittynyttä olotilaa ja siitä onkin tullut rakas osa arkeani.


Koska menetelmä nostaa joskus esille asioita kaukaakin menneisyydestä, alku oli kohdallani aika... noh ajatuksia herättävä. Olen lapsena sairastanut epilepsiaa eikä menetelmää suositella sairaudesta kärsiville. Itse TRE-tärinässä on mielestäni jotain hyvin samanlaista epilepsian kanssa ja luulin ensimmäisen harjoituskerran aikana saavani kohtauksen. Tunne oli niin omituinen. Itse harjoittelin menetelmää useita kertoja varmuuden vuoksi ensin terapeutin kanssa. Ensimmäisillä kerroilla kehoni tärisi tavalla jota en olisi voinut ikinä saada itse tahdonalaisesti aikaan. Tärinä oli hyvin syvällä lihaksistossa ja muistutti ehkä ulospäin nähtynä pieniä sähköiskuja. Ensimmäisen harjoituskerran jälkeen nukuin syvemmin kuin koskaan. Koska stressi jumittaa erityisesti lantion alueen syvät lihakset, muistan kuinka erilaiselta kävely tuntui harjoittelun myötä. Lantioni liikkui lenkillä! Olin vakuuttunut.


Jouduin harjoittelun alussa käymään läpi myös epämiellyttäviä tunteita liittyen lapsuudessa sattuneeseen pahaan auto-onnettomuuteen ja eroon. Harjoittelun pitäisi oikeastaan parantaa kehoa, mutta minulla se nosti muutamaksi viikoksi esille vanhoja vaivoja, jotka olin jo luullut voivani unohtaa. Naaman tunnottomaksi vetävä ja näköhäiriöitä aiheuttava migreeni meni niin kummalliseksi että kävin jopa lääkärissä tarkastamassa etten ole saamassa aivoverenvuotoa. Kuin tyhjästä kumpuavat kyyneleet ja muut jo unohdetut keholliset muistot ovat normaalimpi osa TRE-tärinää.


Alun jälkeen harjoittelu on kuitenkin ollut pelkästään positiivista, eikä kaikilla harjoitteluun kuulu edes menneiden vatvominen. Olemme yksilöitä. Voisin kuvitella että minunlaiseni levottomista jaloista kärsivät kokevat tärinän erityisen miellyttäväksi. Omalla kohdalla tärinä laskee kierroksia ja rentouttaa, sekä avaa yläselän ja lantion jäykkyyksiä. Olen tärissyt nyt miltei vuoden säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä pari kertaa viikossa, ja välillä pitänyt pidempiä taukoja. Tärinä tulee päälle nykyään aina kun annan sille luvan, enkä tarvitse alkuun erityisiä liikkeitä. Mielestäni on mukava välillä varata harjoitteluun aikaa, ottaa esille kynttilät, laittaa juutuubista sateen ropinaa tai muuta luontoääniä taustalle ja täristä joogamatolla lempivillasukat jalassa. Saman asian ajaa myös hetki saunan lauteilla tai ennen nukahtamista sängyssä. Tapoja on monia. Ohjaajani kertoi tärisevänsä telkkaria katsellessaan. Reaktio ei siis vaadi välttämättä kehon ja mielen yhteistyötä. Aivot voi laittaa vaikka pois päältä, mikä sen parempaa.

Terveisin, Stella

(Melkein) entinen ylisuorittaja tilittää

Viime viikonloppuna menin työmaalleni vasta lauantaina iltapäivästä. Metsässä odottavat puolukat ja suppilovahverot kiinnostivat enemmän kuin remontin jatkaminen. Sunnuntaina heti aamusta näyttäytyvä aurinko houkutteli uudelleen metsään. Illan hämärtyessä iski morkkis. En saanut mitään järkevää aikaisesti viikonlopun aikana. Mistä nyt kirjoittaisin blogissa? Mitähän minusta ajatellaan, jos blogissa ei ole sisältöä? Olenpa ollut laiska ja saamaton. Takataskussa ei ole edes mitään varajutun juurta.


Sitten muistin että juuri tästä tunteesta olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt tosissani päästä eroon. Tämäkin työ on osa elämänmuutosprosessiani, ehkä kirjoitankin siitä.

Minulla kesti vuosia oppia että suorittamista ja loppuunpalamista ei tapahdu vain työpaikoilla, sitä tapahtuu myös kotisohvilla ja harrastuksissa. Vapaa-aikaa ja intohimojaan voi paukuttaa sellaisella voimalla ettei unelle, ruualle tai muulle jää tilaa. Elimistö ei erottele tuleeko stressi pomon asettamista paineista vai palkattoman vapaaehtoistyön, opiskelun, remontin, käsitöiden, kodinhoidon, puutarhan, blogin tai urheilun loputtomasta suorittamisesta. Tulos on silti sama, totaalitiltti ja terveyden menetys.


Ajauduin vuosien saatossa tilaan, jossa pidin itseäni tärkeänä vain jos olin tehnyt jotain. Tämä jotain saattoi olla mitä tahansa tuosta aikaisemmasta listasta. Olin täysin kykenemätön rentoutumaan tai rauhoittumaan.  En osannut olla tekemättä mitään. Pidinhän kuitenkin kaikista listan asioista, ainakin periaatteessa. Kotipsykologit voivat arvailla taustoja suorittamiskierteelle, mutta jotain hyväksynnän hakemista tai huomatuksi tulemisen tarvetta siellä varmaan oli. Todellisuudessa kohtuuttomat vaatimukset olivat ainoastaan itseni luomia, eikä ulkopuolisia paljonkaan hetkauttanut tuliko kasvimaa perustettua tai lattia maalattua. Kolme tapahtumaa sai minut lopulta ymmärtämään ettei normaali ihminen toimi näin. Vaikka sairastankin useita stressiperäisiä vaivoja, vasta kehon ja mielen yhteispelin menetys herätti minut huomaamaan ettei toiminnassani ollut mitään järkeä.


Ensimmäinen outo juttu sattui kun maalasin edellisen kotini viimeisiä ulkoseiniä. Homma oli saatava viikonlopun aikana valmiiksi ja taustalla oli kaikki mahdolliset muutkin stressitekijät. Keikuin nosturin nokassa tunteja putkeen. Mikäs siinä, tykkäänhän maalaamisesta. Illalla muistin etten ollut syönyt ja ihmettelin ettei ollut oikein edes nälkä. Vielä oudompaa oli kun ruoka ei tuntunut menevän nielusta alas. Jotain oli tiellä. Menin seuraavana päivänä lääkärille valittamaan etten saa nieltyä. Lääkäri passitti minut sekunnin vilkaisun jälkeen viikoksi kotiin. Nieluni oli turvonnut miltei kokonaan umpeen tulehduksen takia. Aijaa, mutta enhän tuntenut mitään kipua. Toinen samanlainen tapahtuma sattui eräs perjantai töissä. Olin ihmeissäni, kun koko ajan itketti. Ajattelin että otan työtehtävien muutoksen nyt jotenkin tunteella, vaikka olinkin asiasta innoissani. Outo tunne jatkui illalla ja mittasin varmuuden vuoksi kuumeen. Kuumetta oli miltei 40 astetta. Olin yllättynyt.


Mieleni ei ollut siis enää missään yhteydessä kehooni. En ollut kuunnellut väsymyksen merkkejä, joten kaipa mieleni luovutti viestien välityksen suhteen. Näiden tapahtumien jälkeen aloin virittämään kehoani ja mieltäni takaisin samoille aallonpituuksille. Piuhojen yhdistelyssä sain apua mm. Rosen-terapiasta sekä aikaisemmin mainitsemastani luonnosta. Viestit kehosta mieleen alkoivat pikkuhiljaa pääsemään läpi.


Vaikka aloin jo ymmärtämään ongelman, ensimmäinen kerta ILMAN MITÄÄN TEKEMISTÄ oli pisin ja kamalin ikinä. Vietin viime syksynä viikonlopun uudessa kummikodissani ilman tavaroitani, ilman rempattavaa ja vieläpä yksin. En osannut edes käyttää telkkaria, koska en ollut omistanut sellaista viiteen vuoteen. Yritin täyttää tunnit lenkkeilemällä maanisesti, mutta kun vedin kahta vastahakoista koiraa perässäni rankkasateessa toista tuntia niiden ihmettelevä katse palautti minut maan tasalle. Nyt tuo täti on sekoamassa totaalisesti. Seuraavaksi tartuin viinipulloon. Tajusin ettei tämä ole normaalia. Minun oli opittava olemaan tekemättä mitään ja silti kestettävä itseäni.


Vuosi tuosta päivästä aika monen selfhelpkirjan ja itkupotkuraivarin jälkeen olen tässä. Osaan silloin tällöin ottaa rennosti. Nautin jopa siitä, usein myös ilman syyllisyyden tunnetta. Tärkeintä on kuitenkin että tunnistan milloin vanha ajatusmalli lähtee puskemaan päälle ja minulla on keinot sen pysäyttämiseen. Jos saan eniten iloa puolukoiden ja suppilovahveroiden poimimisesta, valitsen sen, silläkin uhalla että jotain muuta ehkä tärkeämpää jää tekemättä.


Terveisin, Stella