Pakkorentoutusta panikoijalle -Kokemuksiani TRE-tärinäterapiasta

Ensi viikolla lupaan palata mökkini remonttikuulumisten pariin. Kuu vaihtuu ja silloin on myös uuden videon aika. Sitä ennen minun on pakko jatkaa edellisen postauksen teemalla. Kerroin saaneeni pahimpaan stressivaiheeseen apua luonnosta ja Rosen-terapiasta. Haaveilin myös joogan ja meditoinnin aloittamisesta, mutta eihän minusta sellaiseen ole. Aivan liian vaikeaa. Sen sijaan Rosen-terapeuttini opetti minulle jotain paljon helpompaa, joka on sopinut keholleni ja mielelleni todella hyvin. Tämän kokemuksen haluan jakaa myös teille, jospa joku muukin saa tekniikasta apua.


Menetelmän nimi on TRE-terapia. TRE tulee englanninkielen sanoista trauma- and tension releasing exercises, jotka kuvaavatkin tekniikkaa hyvin. Menetelmää ei ole varmaankaan tieteellisesti tutkittu, mutta en silti puhuisi mistään uskomushoidosta. Menetelmä pohjautuu ihmisen luonnolliseen kykyyn palautua stressistä, oli stressin aiheuttaja sitten äkillinen vakava trauma tai vaan pitkittyneet arjen kiireet. Terapiamuoto kehitettiin erityisesti kriisialueiden ihmisille itsehoitoon. Menetelmän voi oppia youtube-videoiden kautta kotonakin, mutta on hyvin suositeltavaa kokeilla sitä ensimmäistä kertaa ohjatussa turvallisessa ympäristössä, koska kyseessä on aika vinkeältä tuntuva juttu, johon kaikki reagoivat eri lailla. Tutustumiseen riittää yhden päivän kurssi, jonka jälkeen tekniikan hiomista voi jatkaa kotona. Minä ja apumieheni voimme suositella lämpimästi esimerkiksi Karita Palomäkeä ja hänen kurssejaan Uudenmaan alueella.


Harjoitus aloitetaan tekemällä sarja pöhköltä vaikuttavia yksinkertaisia liikkeitä, jotka lopulta laukaisevat ihmisessä eräänlaisen alkukantaisen tärinäreaktion, joka voi olla kaikkea pienestä tutinasta suurieleiseen sätkimiseen. Tärinä nousee kehosta automaattisesti eikä itse tarvitse oikeastaan tehdä mitään, helppoa. Reaktio on sama, jos vaikka kätesi on vapissut joskus läheltä piti -tilanteen jälkeen. Tärinän tarkoituksena on purkaa kehoon varastoitunut stressi pois ja ilmiö on kaikinpuolin hyvä ja luonnollinen. Harmillista kyllä, nykyihminen on usein lapsuuden jälkeen menettänyt tämän kyvyn täristä ja stressi jää pitkittyessään kehoon. Kuulostaako huuhaalta? Lisää tietoa TRE-menetelmän toimintatavoista vaikka tämän linkin takana.


Rentoutumisrutiinini on aikaisemmin kuulunut punaviini, mutta se on pidemmän päälle vähän huono vaihtoehto. Korkki onkin pysynyt nyt jo jonkin aikaa kokonaan kiinni ja olen kehitellyt vaihtoehtoja perjantailasilliselle. TRE-tärinä on ollut mahtava tapa purkaa ylivirittynyttä olotilaa ja siitä onkin tullut rakas osa arkeani.


Koska menetelmä nostaa joskus esille asioita kaukaakin menneisyydestä, alku oli kohdallani aika... noh ajatuksia herättävä. Olen lapsena sairastanut epilepsiaa eikä menetelmää suositella sairaudesta kärsiville. Itse TRE-tärinässä on mielestäni jotain hyvin samanlaista epilepsian kanssa ja luulin ensimmäisen harjoituskerran aikana saavani kohtauksen. Tunne oli niin omituinen. Itse harjoittelin menetelmää useita kertoja varmuuden vuoksi ensin terapeutin kanssa. Ensimmäisillä kerroilla kehoni tärisi tavalla jota en olisi voinut ikinä saada itse tahdonalaisesti aikaan. Tärinä oli hyvin syvällä lihaksistossa ja muistutti ehkä ulospäin nähtynä pieniä sähköiskuja. Ensimmäisen harjoituskerran jälkeen nukuin syvemmin kuin koskaan. Koska stressi jumittaa erityisesti lantion alueen syvät lihakset, muistan kuinka erilaiselta kävely tuntui harjoittelun myötä. Lantioni liikkui lenkillä! Olin vakuuttunut.


Jouduin harjoittelun alussa käymään läpi myös epämiellyttäviä tunteita liittyen lapsuudessa sattuneeseen pahaan auto-onnettomuuteen ja eroon. Harjoittelun pitäisi oikeastaan parantaa kehoa, mutta minulla se nosti muutamaksi viikoksi esille vanhoja vaivoja, jotka olin jo luullut voivani unohtaa. Naaman tunnottomaksi vetävä ja näköhäiriöitä aiheuttava migreeni meni niin kummalliseksi että kävin jopa lääkärissä tarkastamassa etten ole saamassa aivoverenvuotoa. Kuin tyhjästä kumpuavat kyyneleet ja muut jo unohdetut keholliset muistot ovat normaalimpi osa TRE-tärinää.


Alun jälkeen harjoittelu on kuitenkin ollut pelkästään positiivista, eikä kaikilla harjoitteluun kuulu edes menneiden vatvominen. Olemme yksilöitä. Voisin kuvitella että minunlaiseni levottomista jaloista kärsivät kokevat tärinän erityisen miellyttäväksi. Omalla kohdalla tärinä laskee kierroksia ja rentouttaa, sekä avaa yläselän ja lantion jäykkyyksiä. Olen tärissyt nyt miltei vuoden säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä pari kertaa viikossa, ja välillä pitänyt pidempiä taukoja. Tärinä tulee päälle nykyään aina kun annan sille luvan, enkä tarvitse alkuun erityisiä liikkeitä. Mielestäni on mukava välillä varata harjoitteluun aikaa, ottaa esille kynttilät, laittaa juutuubista sateen ropinaa tai muuta luontoääniä taustalle ja täristä joogamatolla lempivillasukat jalassa. Saman asian ajaa myös hetki saunan lauteilla tai ennen nukahtamista sängyssä. Tapoja on monia. Ohjaajani kertoi tärisevänsä telkkaria katsellessaan. Reaktio ei siis vaadi välttämättä kehon ja mielen yhteistyötä. Aivot voi laittaa vaikka pois päältä, mikä sen parempaa.

Terveisin, Stella

(Melkein) entinen ylisuorittaja tilittää

Viime viikonloppuna menin työmaalleni vasta lauantaina iltapäivästä. Metsässä odottavat puolukat ja suppilovahverot kiinnostivat enemmän kuin remontin jatkaminen. Sunnuntaina heti aamusta näyttäytyvä aurinko houkutteli uudelleen metsään. Illan hämärtyessä iski morkkis. En saanut mitään järkevää aikaisesti viikonlopun aikana. Mistä nyt kirjoittaisin blogissa? Mitähän minusta ajatellaan, jos blogissa ei ole sisältöä? Olenpa ollut laiska ja saamaton. Takataskussa ei ole edes mitään varajutun juurta.


Sitten muistin että juuri tästä tunteesta olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt tosissani päästä eroon. Tämäkin työ on osa elämänmuutosprosessiani, ehkä kirjoitankin siitä.

Minulla kesti vuosia oppia että suorittamista ja loppuunpalamista ei tapahdu vain työpaikoilla, sitä tapahtuu myös kotisohvilla ja harrastuksissa. Vapaa-aikaa ja intohimojaan voi paukuttaa sellaisella voimalla ettei unelle, ruualle tai muulle jää tilaa. Elimistö ei erottele tuleeko stressi pomon asettamista paineista vai palkattoman vapaaehtoistyön, opiskelun, remontin, käsitöiden, kodinhoidon, puutarhan, blogin tai urheilun loputtomasta suorittamisesta. Tulos on silti sama, totaalitiltti ja terveyden menetys.


Ajauduin vuosien saatossa tilaan, jossa pidin itseäni tärkeänä vain jos olin tehnyt jotain. Tämä jotain saattoi olla mitä tahansa tuosta aikaisemmasta listasta. Olin täysin kykenemätön rentoutumaan tai rauhoittumaan.  En osannut olla tekemättä mitään. Pidinhän kuitenkin kaikista listan asioista, ainakin periaatteessa. Kotipsykologit voivat arvailla taustoja suorittamiskierteelle, mutta jotain hyväksynnän hakemista tai huomatuksi tulemisen tarvetta siellä varmaan oli. Todellisuudessa kohtuuttomat vaatimukset olivat ainoastaan itseni luomia, eikä ulkopuolisia paljonkaan hetkauttanut tuliko kasvimaa perustettua tai lattia maalattua. Kolme tapahtumaa sai minut lopulta ymmärtämään ettei normaali ihminen toimi näin. Vaikka sairastankin useita stressiperäisiä vaivoja, vasta kehon ja mielen yhteispelin menetys herätti minut huomaamaan ettei toiminnassani ollut mitään järkeä.


Ensimmäinen outo juttu sattui kun maalasin edellisen kotini viimeisiä ulkoseiniä. Homma oli saatava viikonlopun aikana valmiiksi ja taustalla oli kaikki mahdolliset muutkin stressitekijät. Keikuin nosturin nokassa tunteja putkeen. Mikäs siinä, tykkäänhän maalaamisesta. Illalla muistin etten ollut syönyt ja ihmettelin ettei ollut oikein edes nälkä. Vielä oudompaa oli kun ruoka ei tuntunut menevän nielusta alas. Jotain oli tiellä. Menin seuraavana päivänä lääkärille valittamaan etten saa nieltyä. Lääkäri passitti minut sekunnin vilkaisun jälkeen viikoksi kotiin. Nieluni oli turvonnut miltei kokonaan umpeen tulehduksen takia. Aijaa, mutta enhän tuntenut mitään kipua. Toinen samanlainen tapahtuma sattui eräs perjantai töissä. Olin ihmeissäni, kun koko ajan itketti. Ajattelin että otan työtehtävien muutoksen nyt jotenkin tunteella, vaikka olinkin asiasta innoissani. Outo tunne jatkui illalla ja mittasin varmuuden vuoksi kuumeen. Kuumetta oli miltei 40 astetta. Olin yllättynyt.


Mieleni ei ollut siis enää missään yhteydessä kehooni. En ollut kuunnellut väsymyksen merkkejä, joten kaipa mieleni luovutti viestien välityksen suhteen. Näiden tapahtumien jälkeen aloin virittämään kehoani ja mieltäni takaisin samoille aallonpituuksille. Piuhojen yhdistelyssä sain apua mm. Rosen-terapiasta sekä aikaisemmin mainitsemastani luonnosta. Viestit kehosta mieleen alkoivat pikkuhiljaa pääsemään läpi.


Vaikka aloin jo ymmärtämään ongelman, ensimmäinen kerta ILMAN MITÄÄN TEKEMISTÄ oli pisin ja kamalin ikinä. Vietin viime syksynä viikonlopun uudessa kummikodissani ilman tavaroitani, ilman rempattavaa ja vieläpä yksin. En osannut edes käyttää telkkaria, koska en ollut omistanut sellaista viiteen vuoteen. Yritin täyttää tunnit lenkkeilemällä maanisesti, mutta kun vedin kahta vastahakoista koiraa perässäni rankkasateessa toista tuntia niiden ihmettelevä katse palautti minut maan tasalle. Nyt tuo täti on sekoamassa totaalisesti. Seuraavaksi tartuin viinipulloon. Tajusin ettei tämä ole normaalia. Minun oli opittava olemaan tekemättä mitään ja silti kestettävä itseäni.


Vuosi tuosta päivästä aika monen selfhelpkirjan ja itkupotkuraivarin jälkeen olen tässä. Osaan silloin tällöin ottaa rennosti. Nautin jopa siitä, usein myös ilman syyllisyyden tunnetta. Tärkeintä on kuitenkin että tunnistan milloin vanha ajatusmalli lähtee puskemaan päälle ja minulla on keinot sen pysäyttämiseen. Jos saan eniten iloa puolukoiden ja suppilovahveroiden poimimisesta, valitsen sen, silläkin uhalla että jotain muuta ehkä tärkeämpää jää tekemättä.


Terveisin, Stella

Satokausi 2017

Kulunut kesä oli varmasti poikkeuksellisen kylmä kaikkialla Suomessa. Hellepäivät pystyi ainakin meillä laskemaan yhden käden sormilla, eikä kuivuuskaan vaivannut. Koleus ei oikeastaan ole minua haitannut, mutta kyllähän sää näkyy tämän vuoden sadossa. Erityisesti lämpöä vaativat pavut, tomaatit ja kurpitsat ovat voineet kehnosti, monivuotiset yrtit, persilja ja lehtikaalit sen sijaan hyvin.



Niin kauan kuin elanto ei ole kiinni sadossa, vaihtelevat vuodet eivät ole vaaraksi. Joka vuosi opin jotain uutta ja joka vuosi eri kasvit menestyvät. Aina on yllättäjiä. Tämän kesän piti olla kasvimaan suhteen välivuosi. Laitoin kuitenkin kummikotiin ruukkuihin ja pariin lavaan kasvaman jotain pientä. Pienestäkin kasvimaasta on riittänyt paljon iloa.





Marjoja on kannettu pakastimeen niin metsästä, kummikodin kuin Villa Vasarankin pihasta. Harottava vadelmapuskameri on ollut kaikkien suosikki. Viinimarjojen löytäminen pihaviidakosta vaati jo taitoa. Mökkini lähistö ei ollut parasta mahdollista mustikkamaastoa, mutta puolukkaa on juuri nyt sitäkin enemmän. Odotan pääseväni vielä myöhemmin syksyllä salaiselle karpalosuolle muutamien kilometrien päähän. Aion myös kokeilla pihlajanmarjojen ja ruusunmarjojen kuivatusta ensimmäistä kertaa. Hilloilla ei oikein ole käyttöä mutta värikkäät marjajauheet kiinnostavat kovasti.




Vanhat omenapuuni eivät tänä vuonna kukkineet eivätkä tuottaneet satoa. Tai löysin toisesta puusta noin seitsemän omenaa. Pihan peränurkassa pilkottaa kuitenkin yllätyksenä kriikunapuu, jonka ensimmäisiä hedelmiä olen tuonut sisälle kypsymään. Pieniä, mutta maukkaita veitikoita.

Miltä teidän satokautenne näyttää?

Terveisin, Stella

Löytöjä Rauha-mummon puutarhasta

Syksy on jo nyt niin kaunis että meinaan pakahtua. Pihlajanmarjat ovat tänä vuonna upeampia kuin koskaan ja tuntuu että lehtipuut muuttavat sävyään silmissä. Tekisi mieli huutaa: "Hitaammin, en pysy mukana!" En ehdi millään ihmetellä jokaista lehteä, marjaa ja sientä riittävästi. Lähistöllä on lampi, jonka ympärillä kasvaa pelkkiä haapoja. Tiettyyn aikaan syksyllä lammen vieressä mutkittelevalla polulla tunnelma on satumainen kun haavat läpsyttävät lehtiään ja koko maailma on kirkuvan keltainen. Onneksi tuo aika on vielä edessä.


 

Ennen sydänsyksyä onkin paikallaan palata kuluneeseen kesään. Pihallani on vielä muutamia kukkia nupulla, mutta ihastellaan hetki Rauha-mummon villiintyneen puutarhan yllättäjiä. Kun ostin talon, minulle kerrottiin että piha on joskus ollut upea. Kevättalven loskassa sitä oli vähän vaikea kuvitella. Heinikosta on kuitenkin noussut kaikenlaista kukkijaa. En ole niittänyt pihaa kertaakaan yhtä aluetta lukuun ottamatta. Halusin antaa kaikille kasveille mahdollisuuden näyttäytyä. Kaivuutyötkin on tehty mahdollisimman hellävaraisesti.

 



 


Marjapensaat tuottivat melko pienen sadon ja puskat vaativat hoitotoimenpiteitä. Viinimarjoja, karviaisia ja vattuja on kuitenkin pihalla runsaasti. Joitakin kukkivia ystäviä piti nimetä kirjan kanssa, toiset lempparini tunnistin jo kaukaa. Rakastan erityisesti unikoita, pioneita ja kultapalloja. Pihalle levinnyt uusi tuttavuus tulikellukka oli erityisen hauska ja värimaailmaani sopiva. Ensi keväänä istutan johonkin ehdottomasti lisää unikkoa, kultapiiskua, väriminttua, palavaa rakkautta ja köynnöksiä. Osa heinikosta saa jäädä villiksi niityksi. En aio ostaa ruohonleikkuria. Mielestäni taloni väreihin sopisivat erityisen hyvin lämpimät oranssit, punaiset ja ruosteen sävyt.


 


Terveisin, Stella