Koti käsivarressa -tatuointini tarina ja muutakin

Kirjoitin aikaisemmin kodintunteesta ja sen puuttumisesta. Teema pyörii vieläkin mielessäni lähes päivittäin ja olen pohtinut erityisesti sitä mistä koti muodostuu. Onko se katto pään päällä, tavarat, ihmiset vai yksinkertaisimmillaan pelkkä tunne. Koin syksyllä eräänlaisen heräämisen, tai suoraan sanottuna hurahduksen, jopa uskoon tulon. Huomasin, ehkä vähän yllättäenkin, että kesäisen talon menetyksen sijaan miltei suurempi tuska syntyi luontosuhteen katkeamisesta. En voinutkaan enää päivittäin kävellä metsässä täydellisessä yksinäisyydessä. Minulle koti merkitsi talon lisäksi tuttua ja turvallista luontokokemusta. En vain ollut aikaisemmin ajatellut asiaa niin. Tein paljon töitä löytääkseni väliaikaiskotini läheltä edes jonkinlaista metsää ilman miljoonaa vastaantulijaa. Samoihin aikoihin päätin ottaa tatuoinnin, jotta metsäkotini kulkisi jatkossa aina mukana, silloinkin kun oikea metsä on kaukana.


Tämä kirjoitus onkin ollut mielessä pitkään, mutta minun on hyvin hankala löytää sanoja kuvaillakseni suhdettani metsään. Olen kasvanut oikeasti maalla ja tottunut liikkumaan päivittäin luonnossa hyvin pienestä alkaen. Metsä on aina ollut turvallinen piilopaikka, puolueeton ja rauhallinen tila. Minulle ei ole kerrottu lapsena kauhutarinoita susista ja karhuista ja eksymisestä vaan olen saanut tutkia ympäristöäni vapaasti. Myös teini-iässä metsällä oli suuri merkitys. Joka kesä pystytettävä teltta muutti pikkuhiljaa aina vain syvemmälle kuusikkoon ja minusta oli erityisen mukavaa tehdä pitkiä kävelylenkkejä pikkuteillä valoisina kesäöinä. Silloin saattoi nähdä vaikka mäyrän, villisian, ilveksen tai ketun.



Metsän vaikutus fyysiseen terveyteen on omalla kohdallani selvä. Sain viime syksynä omituisia lihasjumeja ja kipuja sekä sairastelin paljon. Tuntui että olin koko ajan jännittynyt ja kireä enkä kyennyt rentoutumaan. Jouduin kävelemään suuren osan lenkeistäni kovalla asfaltilla väistellen vastaantulijoita jatkuvasti. Missään ei voinut olla rauhassa, ärsytti. Kun lopulta löysin syrjäisen metsäalueen, kyyneleet lähtivät valumaan jo polun alkupäässä ja tunsin kuinka hartiat laskeutuivat korvista alas. Tarvitsen siis aikaa luonnossa stressin ja tunteiden purkamiseen ja tarvitsen myös aikaa yksin. Olen herkkä äänille ja valoille ja koen luonnossa liikkumisen antavan myös kaivattua lepoa aisteille. Metsäsuhteeni onkin hyvin henkilökohtainen ja terapeuttinen.


Koska tiedostan nyt miten iso osa elämääni ja terveyttäni metsä ja luonto on, olen yrittänyt vahvistaa suhdetta ja ottamaan kaiken ilon irti pusikoissa rämpimisestä. Onhan asiaa tutkittukin paljon, ettei omat havaintoni ole mikään ihmeellinen juttu. Nykyään yhdistän kävelylenkkeihin trendikästä mindfulness-ajattelua. Koitan pitää kännykän taskussa ja keskittyä vain luonnon kokemiseen ja hetkessä olemiseen. Luontosuhteen uudelleen löytämisen myötä olen löytänyt myös uusia puolia itsestäni, tai saanut ainakin asioille nimiä. Erityisherkkyys on ehkä vähän muotisana, mutta minulla herkkyyteen liittyy aikaisemmin mainittujen tarpeiden lisäksi myös sääherkkyyttä, meteopatiaa, jonka olemassa olosta luin vasta hiljattain. Olen lapsesta asti tuntenut päässäni nousevan ukkosen, pystynyt haistamaan tulevan lumisateen, mennyt kierroksille valoisista öistä, masentunut helteillä ja rakastanut myrskyjä. Sain asiasta melko tuntuvat muistutuksen keväällä, kun eteläistä Suomea riepotteli erikoisen kova lumimyräkkä, olikohan se huhtikuussa. Valvoin sääilmiön energian takia kaksi yötä putkeen. Rakastan vuodenaikojen ja säiden vaihteluita ja muistani monet elämäntapahtumat luonnonilmiöiden kautta. Siskoni toinen lapsi syntyi esimerkiksi aikaisen ensilumen aikaan.



Tietenkin metsäretket ovat myös tärkeää yhteistä aikaa koirieni kanssa. En ole todellakaan missään muussa paikassa yhtä kotonani kuin Bantonin ja Fantanin kanssa luonnossa. Tähän ajatteluun liittyvää sanaleikkiä löytyy blogin nimestäkin ;) Olen koirien kanssa lenkkeillessä tirauttanut jo muutamat onnenkyyneleet Villa Vasaran upeissa lähimetsissä.


10 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus, ymmärrän mistä puhut. Mulle myös on metsä ollut aina rauhoittumisen ja toisaalta seikkailun mahdollistava paikka, enkä oo oppinut pelkäämään sitä. Muistan vieläkin lapsuuden oikopolut mummulaan metsän halki ja monet muut metsäpolut ulkoa. Onneksi meillä täällä Suomessa on on jokamiehenoikeus liikkua vapaasti metsissä, halpaa terapiaa! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella. Kyllä metsän vaikutukset ovat niin vahvat etten yhtään ihmettele miksi asiasta on alettu puhumaan enemmän.

      Poista
  2. Tuo erityisherkkyys on jännä juttu: itse huomasin muutama vuosi sitten että suuri osa piirteistä täsmää minuun ja sitä kautta on tullut ymmärrys omiin kuvioihin ja tapoihin. Tuntuu että nykyään ihmiset pyrkivät väen väkisin löytämään itsestään jonkin muista eroavan ominisuuden jolla keulia ja HSP on yksi niistä. Itselle tälläinen tuntuu kovin vieraalle ja totean vain aina että "olen valonarka, siksi pidän aurinkolaseja aina tai siristelen silmiäni", enkä selosta mitään sen syvällisempää.

    -Instagram-seuraajasi Perliitti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps en minäkään ole sanaa käyttänyt tätä ennen missään. Oli vain mukava huomata että ei ole päässä vikaa vaan ne fiilikset onkin ihan todellisia ja johtuu ehkä erityisherkkyyden piirteistä. Olen aikaisemmin yrittänyt esimerkiksi väkisin olla sosiaalisempi ym, mutta erityisherkkyydestä lukiessani tajusin että olemme erilaisia, eikä ole pakko olla niin kuin muut. Omat rajat on löydettävä ja niistä saa pitää kiinni
      .

      Poista
  3. Ajatuksia herättävä kirjoitus. Asuin olosuhteiden pakosta kerrostalossa kymmenen vuotta. Viime syksynä pääsin vihdoin muuttamaan maalle ihmisten ulottumattomiin ja tuntui kuin olisi pitkästä aikaa saanut hengittää taas koko kehollaan. Ihmisten läsnäollessa ei voi koskaan ollaan niin täysin oma itsensä kuin luonnossa. Luonto ei tuomitse, ylenkatso tai vaadi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Olen huomannut että mukavienkin ihmisten kanssa voi uupua, mikä tuntuu omituiselta.

      Poista
  4. Todella kaunis metsä käsivarressasi!
    Tunsin tekstin niin omakseni...rakastan metsää, luontoa, sadetta ja tuultaa. OLen tuntenut lapsesta asti päässäni, ukkosen lähestyvän (migreeni).
    Eritysherkkäkin olen aina ollut, jo paljon ennen, kuin asia "keksittiin"..onneksi Äitini oli viisas nainen ja ymmärsi herkkyyteni♥
    VAikka nyt asumme pikkukaupungissa, aivan maaseudulla ja meri ja pieni metsäkin ovat lähellä, haluaisin muuttaa veilä kauemmas kaupungista...suuren metsän syleilyyn.
    Toisaalta kyllä tykkään kodistamme ja olen oikeestaan ihan onnellinen tässäkin..:)

    VastaaPoista
  5. Myös minä olen karsastanut käyttää erityisherkkä-termiä, kun sitä niin joka paikassa viljellään. Pienestä pitäen olen kuitenkin huomannut itsessäni paljon noita piirteitä ja tuntenut itseni välillä niin huonoksi, kun kokee asioita niin intensiivisesti ja esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen käy ihan oikeasti jaksamisen päälle. Tuntosarvet on pystyssä koko ajan ja pienetkin jännitteet ja muiden tunnetilat vaikuttavat heti omaan oloon. Monille läheisille on tosi hankala selittää, miksi on välillä työn ja tuskan takana lähteä kaikenmaailman rientoihin ja kaupungille kukkumaan ja sosialisoimaan, kun mieli kaipaa mielummin omaan kotiin luonnon rauhaan metsän keskelle. Metsässä tältä kaikelta saa rauhan ja levon.

    Mutta onhan se tutkittukin, että metsän rauhan ja hiljaisuuden lisäksi esimerkiksi puut ja maaperä tuottavat erilaisia aineita, jotka vaikuttavat kemiallisesti ihmisen aivotoimintaan.

    VastaaPoista
  6. Ihana kirjoitus :)
    Niinpä, luonto todellakin voimaannuttaa (muotisana kai sekin, mutta totta).
    Luonnon omat äänet, värit, tuoksut. Jokaisella vuodenajalla omansa.
    Tällä erää oma valintani asua kaupungissa, mutta onneksi pääsee välillä mökille, kauas kaikesta.

    VastaaPoista
  7. Mulla on päinvastoin. Olen elänyt lapsuuden kaupungin keskustassa, paitsi kesät, jolloin olimme 3 kk putkeen mökillä maalla. Aikuisena muutin maalaismiehen matkassa metsään, jossa ei ikkunasta naapuria näy. Tykkään kodistani, pellosta, metsästä ja puutarhasta - mutta PAKKO on säännöllisesti päästä kaupunkiin! Metsäautotielä käyn kyllä lenkillä pitääkseni yllä kuntoa, mutta kahdenkin tunnin lenkki tuntuu jo tylsältä ja pitkäpiimäiseltä. Sen sijaan kun pääsen kaupunkiin... silloin en edes huomaa, että olen käytännössä kävellyt kymmenen tuntia yhteen menoon vain välillä lounaalla ja kahvilla poiketen. Mitä suurempi kaupunki, sitä parempi. Viime talvena kokeilin olla kokonaisen lomaviikon vain täällä metsässä. Totesin, etten ikinä yritä uudestaan! Ymmärsin viikon lopulla hyvin, mitä pahimmilaan tarkoittaa termi "mökkihöperö". Varsinaisesta kaupungissa asumisesta on kuitenkin niin kauan, että en tiedä, miten sitten siellä tykkäisin nykyisin asua eikä se ole suunnitteillakaan.

    VastaaPoista